Itsensä ohjaamisesta

Olen viime aikoina lueskellut amerikkalaisen luovuusvalmennuksen uranuurtajan Eric Maiselin kirjaa Coaching the Artist Within. Kirja esittelee kaksitoista erilaista taitoa, joita kehittämällä luovasta ammattilaisesta tai taiteilijasta tulee aiempaa valmiimpi, halukkaampi ja kykenevämpi ottamaan haltuun luovan elämän mukanaan tuomat haasteet. Ensimmäinen kehitettävä taito kirjassa on sisäisen valmentajan luominen.

IMG_2560[1]Sisäinen valmentaja. Niinpä tietenkin, minä ajattelin. Ja eihän se nyt ole yllättävää, tämä asetelmahan on jo kirjan nimessä esillä. Mutta miten minusta tuntuu, että nykyään olen yhtenään tämän saman ajatusrakenteen äärellä. Ehdotetaan, että on hyödyllistä rakentaa jonkinlainen sisäinen suhde (tai vahvistaa  jo olemassa olevaa suhdetta) omaan itseen, josta käsin toimimalla avautuu parempi ja toivampi käsitys oman ja toisten toiminnan ymmärtämiseen.

  • johtamiskirjallisuudessa on jo hyvän aikaa puhuttu itsensä johtamisen tärkeydestä sekä itseohjautuvista yksilöistä ja tiimeistä,
  • oppimistutkijoiden mukaan uusien asioiden oppimisen lisäksi olisi tärkeää myös oppia oppimaan, eli oppia ohjaamaan omaa oppimista,
  • monet ohjauksen asiantuntijat sanovat, että ohjauksen tavoitetteena on oikeastaan itseohjautuvuuden lisääminen ohjattavassa,
  • jopa myötätunnon ja altruismin tutkijat korostavat sisäisen myötätunnon, eli itseen suuntautuvan myötätunnon merkitystä, josta tässäkin blogissa kirjoitin.

Yhdyn tähän ajatukseen jonkilaisen ”sisäisen ohjaajan” löytymisen hyödyllisyydestä. On aivan mahdoton ajatella tietoista, omasta toiminnasta vastuuta kantavaa ihmistä, ellemme ajattele, että jokaisella on ainakin jonkilainen kyky ohjata omaa toimintaansa ja tehdä tietoisia valintoja. Ja on vaikea myöskään ajatella minkään toiminnan kehittämistä ilman ajatusta edes jonkinlaisesta ”vapaasta tahtodosta” ja vastuullisesta toimijuudesta. Uskon myös, että työnohjauksen pitkäkestoiset vaikutukset perustuvat juuri siihen, että ne vahvistavat ohjattavan taitoa olla ohjaavassa suhteessa itseensä tai ryhmän taitoa tietoisesti ohjata omaa toimintaansa.

Tässä itsensä valmentamisessa, ohjaamisessa, johtamisessa ja manageroinnissa on samanaikaisesti myös jokin hirveän tukahduttava ja hengästyttävä sävy. Minulla ainakin mieleen nousee vastenmielinen ajatus pään sisällä asuvasta voitontahtoisesta jääkiekkovalmentajasta, joka yhtenä päivänä kehuu ja motivoi naama virneessä ja toisessa hetkessä läiskii poskille ja yrittää saada tulosta ulos vaikka väkisin. Tämä tyyppi lupaa yleensä nopeita ja varmoja saavutuksia kovalla työllä, rautaisella kurilla ja positiivisella asenteella. En ehdota kenellekään tällaisen tyypin pestaamista sisäiseen todellisuuteensa, vaikka meillä kaikilla on varmaan kokemuksia jostain vastaavasta.

Mutta mitä voisi sitten tarkoittaa mielekäs ja kestävä itsensä ohjaaminen ja mihin se voisi perustua? Näyttää siltä, että meuhkaava jääkiekkovalementaja on ikäänkuin sisäinen nauhoitus, joka käynnistyy päässämme ihan itsestään, ilman vaivannäköä. Mielekkäämmän ja kestävämmällä pohjalla olevan sisäisen ohjaajan paikan rakentaminen vaatii sensijaan tietoista työtä. Ensinnäkin pitää luoda tiettyjä perusedellytyksiä, jotka mahdollistavat mielekkään ohjaussuhteen syntymisen:

  • Etäisyys. Pystyäkseen ohjaamaan omaa toimintaansa, ihmisen täytyy tarkastella sitä jonkinlaisen etäisyyden päästä. Ideana on, että katsotaan tai kuunnellaan omaa toimintaa ”todistajana” tai havainnoivana tarkkailijana. Tällöin ei olla täysin samaistuneita ajatuksiin ja tunteisiin, vaan ensisijaisesti positioon, josta käsin ajatukseet ja tunteet tulevat havaituksi. Havainnoivan tilan tai etäisyyden luominen tietoisuuteen mahdollistaa sen, että voi ylipäättän luoda suhteen omaan kokemukseen ja se on siis reflektion edellytys.
  • Reagoimattomuus. Myös sisäinen jääkiekkovalmentaja operoi etäisyyden kautta ja asettuu ikäänkuin arvioijan rooliin. Tietyt tilaanteet saavat tietyt nauhat käynnistymään. Mielekäs ja kestävä itsensä ohjaaminen puolestaan perustuu pyrkimykseen olla reagoimatta tai jos tämä ei ole mahdollista, pyritään tarkastelemaan reaktioita. Asiat ovat asioita eri vivahteineen, niitä ei heti tarvitse leimata hyviksi tai huonoiksi, hyöydyllisiksi tai haitallisiksi.
  • Pysähtyminen. Arkisen toiminnan keskellä on erittäin vaikea luoda etäisyyttä omaan toimintaan ja toimia reagoimatta, tai ylipäätään olla tietoisesti läsnä tässä hetkessä. Kehittyminen itsensä ohjaamisessa edellyttää lähes poikkeuksetta säännöllistä pysähtymistä ja näiden taitojen tietoista harjoittelemista.
  • Hyväntahtoinen ja vaativa. Mielekkäälle sisäisen ohjaajan äänelle on ominaista aivan tietynlainen äänensävy, jonka kyllä erottaa sisäisen jäkisvalmentajan äänestä. Sen sävy on mielestäni samanaikaisesti hyväntahtoinen ja vaativa. Kun kuuntelet sitä, tiedät että sen tarkoituksena ei ole sen enempää nostaa sinua ansiotta jalustalle kuin lyödä sinua maahankaan. Sen tavoittena on kytkeä sinut siihen mikä on parasta ja merkityksellisintä sinussa ja elämässä ylipäätään ja tekemään valintoja tästä paikasta käsin. Nämä valinnat eivät aina ole helppoja ja kivoja, eivätkä välttämättä niitä, mitä olet tottunut aiemmin tekemään.

Taito olla ohjaavassa suhteessa itseen tuo mukanaan monenlaisia asioita: vastuullisuutta omasta toiminnasta, halua laittaa itsestä parhaat ja merkitykellisimmät puolet peliin ja ymmärrystä siitä, mitä tämä voisi ylipäätään tarkoittaa. Se kehittää realistista itsetuntemusta ja siihen perustuvaa itsetuntoa. Itsensä ohjaaminen perustuu siihen, että kytkemme itsemme meille merkityksellisimpiin asioihin ja ohjaamme toimintaamme tästä ytimestä käsin. Siksi se lisää myös tunnetta oman toiminnan, ajatusten ja tunteiden omistamisesta ja kokemusta toimijuudesta.

Mitä ohjaava suhde itseen ei takaa? Se ei ole varma tie menestykseen, mielenrauhaan, ikuiseen onneen tai maineeseen. Se ei poista ongelmia elämästämme eikä tee vuorovaikutuksesta toisten ihmisten kanssa aina ja kaikkialla sulavaa. Se ei tee meistä hyviä ihmisiä, hyviä johtajia eikä alaisia ainakaan millään itsestään selvällä tavalla. Se ei anna immuniteettia stressille, eikä lopeta univaikeuksia. Eikä se varsinkaan tee kenestäkään haavoittumatonta – päin vastoin oikeastaan.

Maiselin sanoin, suurpiirteisesti käännettynä ja vähän yhdistellen:

Sisäinen valmentaja on tukijasi, elämäsi ja kokemustesi myötätuntoinen todistaja, ympärivuorokautinen ystäväsi ja loppumattoman sinnikäs ratkaisujen etsijä. Se on niin arvokas asia, että sen merkitystä ei voi liikaa korostaa. Ilman tätä tukea, kuljet silmät sidottuna, teet usein ratkaisuja, jotka perustuvat ahdistukseen, haluun miellyttää muita tai pelkoihin. Käytät vuosia siihen, että et tiedä mikä elämäntehtäväsi on, puhumattakaan että toteuttaisit sitä. Pysyttelet jääräpäisesti poteroissasi, et suostu kehittymään vaan ylpeilet omilla pienillä ja puutteellisilla selviytymiskeinoillasi.

Sen valinnan voit hyvin tehdä, että et anna kenenkään toisen valmentaa itseäsi ja se voi osoittautua hyvinkin viisaaksi valinnaksi. Mutta on todella tyhmää ja vähän raukkamaista, jos käännät selkänsi viisaimmaille osalle itseäsi. Ei kertakaikkiaan ole olemassa ketään muuta, joka voisi ohjata sinua sinun itsesi puolesta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>